Uutta dataa ja ulkoilua: tutkijavaihdossa Tromssassa

Tiina

Osana Suomen Akatemian rahoittamaa post doc -projektiani olen ollut kuluneen kesän toukokuusta lokakuuhun tutkijavaihdossa Tromssan yliopistossa. Olin tehnyt jo aiemmin tutkimusyhteistyötä kyseisen yliopiston tutkijoiden kanssa sekä vieraillut Tromssassa lyhyempiä aikoja. Tutkimusaiheeni kannalta Pohjois-Norja ja siellä olevat saamelaisten pyhät paikat ovat äärimmäisen kiinnostavia. Ajatus pidemmästä tutkijavierailusta pohjasi kuitenkin enemmän Suomen Akatemian painotuksiin kuin omaan aloitteeseeni. Suomen Akatemia painottaa nykyään vahvasti kansainvälistä liikkuvuutta. Tämän katsotaan edistävän etenkin nuorten tutkijoiden uraa ja suomalaista tiedettä. Vaatimus liikkuvuudesta näkyy toki myös muiden rahoittajien ja rekrytoijien arvioinneissa.

Kansainvälisten kontaktien merkitys lienee nykyään kaikille tutkijoille itsestäänselvyys. Fyysinen liikkuminen toiseen tiedeyhteisöön ja toiseen maahan on kuitenkin herättänyt myös vastustusta (ks. esim. Tapio Lokin blogiteksti).  Vaatimuksen tiedeyhteisön vaihtamisesta voi katsoa asettavan eriarvoiseen asemaan ne tutkijat, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla ja voivat siellä vaihtaa yliopistosta toiseen, ja toisaalta tutkijat, joille lähin vaihtoyliopisto sijaitsee usean sadan kilometrin päässä. Alueellisen eriarvoisuuden lisäksi myös ihmisten elämäntilanteet ovat erilaisia; lapsiperheiden tai muita läheisiään hoitavien ihmisten voi olla hankala järjestää muuttoa ulkomaille.

Itsekin mietin välillä tutkijavierailun mielekkyyttä silloin, kun irtisanoin lasteni (2- ja 4-vuotiaat kesän alussa) hoitopaikan ja toivoin, että he kesän jälkeen pääsevät samaan tuttuun paikkaan, ja kun käytin lukuisia tunteja byrokratiaan sekä Suomessa että Norjaan saavuttuani.

sdr
Asumisjärjestelyt Tromssassa vaativat siirtymistä yhdestä asunnosta toiseen (kuva: T. Äikäs).

Olin kuitenkin sikäli onnellisessa asemassa, että nuoremman lapseni ollessa alle 3-vuotias mieheni pystyi jäämään hoitovapaalle, ja saatoimme näin ollen koko perhe muuttaa Tromssaan. Olimme siis Norjassa kesän, jolloin mieheni pystyi olemaan ensin kesälomalla ja sitten hoitovapaalla, ja tulemme takaisin Suomeen juuri ennen kuin kuopuksemme täyttää kolme.

Oliko tämä perhesyiden määrittämä kesäajankohta paras aika tutkijavierailulle? Kyllä ja ei. Minua oli varoitettu jo etukäteen, että yliopisto on käytännössä autio heinäkuussa. Olisin toki itsekin voinut arvata, että arkeologien ollessa kyseessä käytävät pysyivät autioina huomattavasti pidempään, kun kollegani olivat kesälomien lisäksi kenttätöissä. Toisaalta jokainen yliopiston byrokratioihin liittyvien velvollisuuksien ja opetustehtävien keskellä tutkimusta tekevä varmasti osaa arvostaa mahdollisuutta keskittyä ainoastaan omaan tutkimukseensa parin kuukauden ajan. Otin kaiken irti hiljaisesta yliopistosta syöden lounaanikin koneeni ääressä ja viettäen luku- ja kirjoitusretriittiä hiljaiset kesäkuukaudet.

cof
Kesäinen käytävä (kuva: T. Äikäs).

Hieman ironista on, että kaksi artikkelia, joita työstin, syntyivät kylläkin yhteistyössä muiden yliopistoiden tutkijoiden kanssa, mutta nämä tutkijat olivat Helsingistä ja Tartosta. Skype-yhteys ja pilvipalveluissa jaetut tiedostot tekevät kansainvälisestä yhteystyöstä helppoa ilman fyysistä liikkuvuuttakin.

Mihin fyysistä liikkuvuutta sitten tarvitaan? Joillakin aloilla saattaa olla tarvetta työskennellä vieraissa laboratorioissa. Joku tutkija on kenties miettinyt etukäteen kokoelmat ja aineistot, joihin haluaa kohdeinstituutiossa tutustua. Itse huomasin jo väitöskirjaprojektiini kuuluneessa Sydneyn yliopistoon suuntautuneessa tutkijavaihdossa, että etukäteen tehdyistä suunnitelmista huolimatta vaihdon kiinnostavin anti saattaa tulla eteen yllättäen. Tuolloin näitä olivat yliopiston kirjassa luetut kirjat, konferenssissa kuullut esitelmät (etenkin eräs, joka tutustutti minut nykyisyyden arkeologiaan) ja uudet tuttavuudet.

Tällä kertaa olin sopinut viettäväni tutkijavaihdon Tromssan yliopiston arkeologian ja sosiaaliantropologian laitoksella. Olinkin siellä suurimman osan ajasta, mutta kävin myös tapaamassa tuttuja kollegoitani Tromssan museolla. He olivat juuri saaneet rahoituksen projektille, jossa olen itsekin mukana tutkimusresurssin nimikkeellä. Lisäksi totesimme, että museon arkistoissa on materiaalia, josta voisi löytyä minullekin hyödyllistä aineistoa saamelaisten etniseen uskoon liittyen. Kun arkeologian puolella samaan aikaan alkoi olla puutetta työhuoneista, siirryin loppukesäksi museolle tekemään arkistotutkimusta ja suunnittelemaan artikkelia ensi vuoden alussa käynnistyvään projektiin ”The Societal Dimensions of Sámi Research: The Production and Implementation of Knowledge in the High North”.

cof
Tromsø Museum – Universitetsmuseet (kuva: T. Äikäs)
21192487_10155102471003370_763501381020924112_n
Arkistoja tutkimassa (kuva: T. Äikäs).

Toinen sattuma oli, että kollegani Marte Spangen, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä jo useamman vuoden ajan, sai paikan Tromssan yliopistosta ja muutti Tromssaan syksyllä. Päätimme lähteä yhdessä ekskursiolle Finnmarkiin tutustumaan seitapaikkoihin. Matkan aikana näimme kiinnostavia kohteita, suunnittelimme niiden pohjalta artikkelia ja huomasimme, että meillä on seitojen lisäksi muitakin yhteisiä tutkimusintressejä. Välillä yhteisten tutkimusideoiden löytyminen vaatii keskustelua kasvotusten ja myös niitä kiireettömiä keskusteluita, joissa heitellään ideoita ilmoille pitkän auto- tai kävelymatkan aikana, kun keskustelua ei rajaa Skype-neuvottelua varten kalenteriin varattu aika.

cof
Kenttätöitä Manndalenissa (kuva: T. Äikäs).

Uusia ideoita tuli myös ”Indigenous photography studies: current developments and challenges” -konferenssissa, johon osallistuin. Ajattelin, että välillä on hyvä käydä kuuntelemassa esitelmiä aiheesta, joka ei juuri mitenkään liity omaan tutkimukseen. Yllättäen kuitenkin osa esitellyistä metodeista on hyödynnettävissä koululaiskaivauksilla, joita suunnittelen ensi kesälle.

Kesä oli siis tutkimukseni kannalta hyvin antoisa, vaikkakin aivan eri tavalla kuin luulin kirjatessani tutkimusvierailua osaksi tutkimussuunnitelmaani.

Myös perheen kannalta kesä oli ehdottomasti asioiden järjestelyyn käytetyn ajan ja vaivan arvoinen. Mieheni sai viettää aikaa lasten kanssa – ja jos päivät eivät aina olleet leppoisia, illat kalassa norjalaisten vuonojen rannoilla toimivat palautumisen apuna. Vaikka itse olin töissä kahdeksan tuntia päivässä, päiväkotiarjen puuttuessa aikatauluista pystyin tekemään työpäivät aamupainotteisesti, mikä sopi omaan vuorokausirytmiini ja rauhoitti illat perheelle. Kun kaikki Suomeen kuuluvat arjen rutiinit puuttuivat, jäi meille paljon perheen yhteistä aikaa. Lapset nauttivat retkeilystä, luontoelämyksistä (mm. revontulet ja pyöriäiset) sekä museoista. Ja nyt kun kotiinpaluu lähestyy, he miettivät, mitä kaikkea kertovat ystävilleen, kun palaavat siihen samaan tuttuun päiväkotiin, johon onneksi saimme taas hoitopaikan.

cof
Norjan -kotimme maisemia Kvaløyassa (pohjoissaameksi Sállir, kveeniksi Valassaari) (kuva: T. Äikäs).
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s